Kun olin pieni ajattelin, että menen kouluun, valmistun, saan työpaikan, löydän miehen, menen naimisiin ja perustan perheen. Sitten kaikki pysähtyi. Elämä ei mennytkään suunnitelmieni mukaan. Olin vain 15-vuotias, kun Ruandan sisällisota alkoi.

Lapsuuteni oli ollut siihen asti hyvin onnellinen ja turvattu. Mistään ei ollut ikinä pulaa. Eräänä päivänä radiossa kerrottiin, että valtio ei enää pysty suojelemaan kansaa. Olin todella peloissani. Meillä ei ollut enää suojelua. Silloin isä ja äiti päättivät, että meidät lapset oli saatava turvaan. Äiti ja isä jäisivät pitämään taloa pystyssä. Kun lähdimme sotaa pakoon, pakkasin mukaani vain muutamia vaatteita ja valokuvia.

Niin kuin monet muut pakolaiset, myös minä kuvittelin, että palaisin pian kotiin, ja että elämä olisi tauolla vain hetken. Kului kuukausia ja vuosia. Eräänä päivänä kysyin itseltäni, voinko uskoa enää tulevaisuuteen. Minun oli oltava piilossa, pelotti, enkä tiennyt mitä huomenna tapahtuisi. Ei ollut kotia, ei mitään. Uutiset kotimaasta kulkivat vain puskaradion kautta, kun ihmiset pakenivat rajan yli. Kuulin niin veljeni kuin vanhempieni vangitsemisesta. Kukaan ei halunnut olla meidän kanssa tekemisissä sen jälkeen. Aloin jo miettiä, onko minulla mitään oikeutta elää? En tiennyt enää mikä on tärkeää tai kuka olen.

Tulin Suomeen kiintiöpakolaisena. Vihdoin minulla oli uusi turvallinen maa elää. Suomeen pääseminen merkitsi minulle mahdollisuutta uuden elämän aloittamiseen. Kun tulin Suomeen, sain tuntea jälleen olevani turvassa. Suomessa toivoni koulutuksen jatkamiseen ja uran luomiseen palasi vihdoin. Opintoni olivat jääneet pakovuosien ajaksi kesken, ja minulla oli kova halu päästä takaisin koulunpenkille. Näin ympärilläni itseni ikäisiä ihmisiä, joilla oli – tai ainakin olisi voinut olla – kaikki ne mahdollisuudet, jotka minulta vietiin.

Suomessa sain koulutuksen ja työpaikan, perustin perheen ja lopulta oman yrityksen. Tein asiat eri järjestyksessä, mistä lapsena Ruandassa haaveilin. Suomeen pääseminen auttoi minua jaksamaan uskoa siihen, että voin saavuttaa unelmani. Nyt olen äiti, vaimo, yrittäjä, kaupunginvaltuutettu, kirkkovaltuutettu ja kansanedustajaehdokas. Ennen kaikkea olen kuitenkin suomalainen.

Kävin vuosi sitten katsomassa uuden Tuntematon sotilas-elokuvan. Se oli rankka kokemus. Itkin paljon elokuvan katselun aikana. Elokuva herätti minussa paljon ajatuksia ja muistoja, koska olen itse omassa elämässäni nähnyt, millaista on, kun kotimaassa yhtäkkiä alkaa sota.

Sodissa Suomi puolusti itsenäisyyttään ja onnistui säilyttämään sen. Sotien hinta oli kuitenkin kova, sillä menetimme paljon ihmishenkiä sekä laajoja alueita maata. Sotien aikana myös suomalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään pakoon. Yli 400 000 suomalaista joutui aloittamaan elämänsä alusta uudessa paikassa, eri puolilla Suomea. Tiedän omasta kokemuksestani, ettei se ole helppoa. Minun tavoin myös Suomen evakot varmasti ajattelivat, että jonain päivänä he pääsisivät palaamaan synnyinseudulleen.

Minä en kuitenkaan enää koskaan voi palata Ruandaan, sillä se ei olisi turvallista. Olen nyt asunut Suomessa yli 20 vuotta, pidempään kuin synnyinmaassa tai missään muussa maissa, jossa olen asunut. Suomi on minulle rakas kotimaa. Olen todella kiitollinen Suomelle kaikesta, mitä olen täällä saanut. En olisi tässä ilman Suomen ja suomalaisten tukea.

Suomi on myös lasteni synnyinmaa

Äitinä Suomen turvallisuus, rauha ja itsenäisyys merkitsevät minulle sitä, että tyttäreni voivat elää turvassa. He ovat upeita tulevaisuuden ahertajia. Täällä Suomessa heillä on mahdollisuus opiskella vapaasti, harrastaa, ja saavuttaa ihan mitä tahansa he ikinä haluavat.

Haluaisin, että tyttäreni saavat kasvaa rauhassa, rakastavat kotimaataan ja osaavat arvostaa Suomen rauhaa ja itsenäisyyttä. Toivon, että rauha säilyy Suomessa ja heidän ei koskaan tarvitse jättää synnyinmaataan vasten tahtoaan. Toivon myös, että tyttäreni ovat valmiita auttamaan niitä ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan kotimaastaan. Meillä kaikilla suomalaisilla on siihen mahdollisuus, ja se on myös velvollisuutemme.

Koska olen itse kokenut sodan, rauha on minulle kaikki kaikessa, elämää ja turvallisuutta. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus elää rauhassa. Asiat tulisi voida aina ratkaista rauhan keinoin. Sota tuo vain vihaa, kuolemaa, pelkoa, kaaosta ja epätoivoa. Sotien suurimmat kärsijät ovat tavallisia kansalaisia. Omassa elämässäni ja omalla toiminnallani haluan kaikin tavoin olla rauhan puolella. Puhun tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta ja rasismia vastaan. Tunnen itseni suomalaiseksi ja olen kiitollinen monista asioista elämässäni. Uskon ihmisten hyvyyden toisiaan kohtaan olevan myös vahvasti rauhaa luova asia.